Omin pikku kätösin

En myönnä olevani mikään näppäräsorminen nyplääjä tai näpertelijä, mutta jonkinmoinen käsityökärpänen on kuitenkin puraissut. Syksyn tullen, iltojen pimetessä kaivoin virkkuukoukun esiin ja ryhdyin virkkaamaan mahassani möyrivälle tyypille peittoa. Muistan virkanneeni hymy huulilla tuntien hentoja, myöhemmin kaikkea muuta kuin hentoja potkuja.

Netti oli ja on edelleen pullollaan vaikka millaisia ohjeita ja Pinterest ihastuttavia ideoita. Kaupoissa hypistelin lankavalikoimia edelleen hymy huulilla, kenties kyynelkin silmäkulmassa, pohtiessani millaisiin ihanuksiin voin kohta pienen toukan kääriä ja pukea. Pelkästään lankojen nimet saivat pääni hullaantumaan, vaikka olen ollut aina vahvasti sitä mieltä, että minustahan ei tunteellista ja herkkää äitiä saa tekemälläkään. Mutta tähän riitti ainoastaan muutama kerä Novitan Baby Merino -lankaa väreissä hopeapaju, kaurapelto ja tina. Värit kertoivat ikään kuin tarinaa sukupolvien ketjusta, jonka jatkeeksi uusi ihminen kohta saapuisi. Näistä väreistä lähti muodostumaan peitto Marttojen luotto-ohjeiden mukaisesti. Sain jopa isoäidinneliöt yhdistettyä toisiinsa ja omaksikin hämmästykseksi sain aikaan kokonaisen ja viimeistellyn peiton.

Hurahdin myös norsuihin. Löysin hauskan ja helpon ohjeen, jolla virkkasin useammankin norsun. Ideana oli tehdä niistä mobile, mutta vielä tälläkin hetkellä käsityökoreissani pyörii vapaana norsulauma, joka etsii itselleen kotia. Mobile vaatii ehkä liikaa tarkkuutta, mutta miten olisi vaunulelu? Helistin? Hemmetin isot korvikset?

Ystäväni ja hänen vauvansa yllätin kahvakuulalla. Ei, ystäviä tai jälkikasvua ei suinkaan vahingoitettu vaan virkkasin lonkalta kahvakuulahelistimen. Pallon ohjeen yhdistin puurenkaaseen ja avot, hymyileväinen kahvakuula oli valmis.

Syntymän jälkeen innostuin vielä kokeilemaan rajojani. Yksikään myssy tai pipo ei tuntunut joko sopivan kokoiselta tai riittävän söpöltä. Nappasin sukkapuikot käteeni ja neuloin palmikkomyssyn. Ihme kyllä ylsin tavoitteeseeni luoda jotain supersuloista ja pinkkiä