H-hetki

Synnytys on kuin juoksumatka. Siinä on alku ja loppu sekä se matka siinä välissä. Osa hoitaa homman nopeasti ja kivuttomasti, osa rankemman kautta. Starttiviivalla ei tiedä millainen matka on edessä tai miten edes loppupeleissä varautua oikein, kun ei tiedä mitä tuleman pitää.

Syöksysynnytys taksiin tai oman auton takapenkille ovat niitä pikarykäisyjä, pikamatkoja. Osalla se menee ilman aitoja, osalla aitoen. Pieniä vastoinkäymisiä, mutta kuitenkin rivakasti. Ääripäänä synnytykset, joissa mikään ei suju. Niitä kuvannee kiipeäminen Mount Everestille. Ilman lisähappea. Varvassandaaleissa. Liian pienissä stringeissä. Pakittaen.

Oma kokemukseni osui tälle välille. Lämmittelyvaiheessa kellotin kännykkäappin avulla supistusten kestoja ja väliaikoja. Epävarmana siitä mitä kropassa oikein tapahtuu. "Kyllä sen sitten tietää, kun supistus tulee.", sanotaan. Ei muuten tiedä, sanon minä. Hassua juilimista selässä, ei niinkään kipua. Tämä olotila tihentyi, joten alkoi arpominen, milloin on syytä startata kohti sairaalaa.

Soitinko synnärille? En. Äidille? Noup. Miehelle? En. Kysyin Facebook-ryhmästä vertaistukea.  Edelleen vähän hävettää. Päätin, että kaipa se on lähdettävä, kun pääsee omin avuin vielä kerrostalon kolmannesta kerroksesta rappusia pitkin alas.

Saavuttuamme synnärille odottelimme tarkempia tutkimuksia, kun kuulimme aivan järjetöntä kiljuntaa. Joko joku synnytti tai osastolla kuvattiin rankemman laatuista aikuisviihdettä. Katsoimme pelokkaana toisiimme, mies ja minä. Josko sittenkin lähdettäisiin kotiin.

Pakoyrityksemme tyssäsi alkuunsa ja päädyimme synnytysosastolle tarkkailtavaksi ja odottamaan tilanteen kypsymistä. Olin ennen synnytystä vannonut itselleni, että minähän en mitään kivunlievitystä ota. Koska piikit. Niiltä joudun aina ummistamaan silmäni ja miettimään pistettäessä pieni, söpöjä, pörröisiä kissanpentuja selvitäkseni. Hymyileväinen kätilö tuli ja tervehti ja kysyi laitetaanko vähän akupunktioneuloja. Kerroin päätöksestäni ja kätilö kysyi uudelleen, että josko nyt vaan laitettaisi, niin saataisiin supistukset pois selästä. Myönnyin.

Neulat paransivat oloa huomattavasti. Suosittelen lämpimästi, vaikka seuraavana päivänä löysin alaselästäni yhden unohtuneen piikin. Se vasta ällöttikin. Seuraavat tunnit kuluivat hitaasti avautumista odotellessa. Kävelin, pompin, makasin, torkuin ja seisoin suihkussa. Puolenyön jälkeen supistukset voimistuivat. Jossain kohtaa totesin vastoin itsepäistä luonnettani miehelle:

- Ei musta hei oo tähän.
- On, on. Mies yritti epätoivoisesti tsempata.
- Tiekkö, ku mä en kyl nyt pysty.
- Ei millään pahalla, mut sun on vähän niinku pakko.

Se siitä sitten. Pakoyritys nro 2 epäonnistui. Synnytyksen edistämiseksi päädyttiin kalvojen puhkaisuun. Vauvan päähän laitettiin pinni sykkeiden tarkkailemiseksi. Ei mikään tavallinen hiuspinni siis.

Hymyileväinen kätilö kyseli taas kivunlievityksestä. Ehdotti epiduraalia. Kieltäydyin. Seuraavassa hetkessä odottelimmekin anestesialääkäriä, koska kätilö onnistui jälleen perustelemaan ehdotuksensa hyvin. Sanoi, että kroppani ja lihakseni ovat kätilön pahin painajainen. Vahva lihaksisto ei välttämättä tee töitä synnyttäjän avuksi vaan tätä vastaan. Pelkkä ajatuskin sisään juuttuvasta lapsesta pelotti.

Lääkäri ei ollut sitä puheliainta sorttia:

- Nyt tarttis sit mennä Kuplan katoksi.
- Mulla on tää maha tässä, niin en oikein pääse.
Syvä huokaisu selän takaa.

Mies ja kätilö sitten väänsivät minut Kuplan katoksi. Olin puhiseva Kuplan katto, jota supisti ja jota lääkäri piikitti komentaen pysymään paikoillaan. Helppoa kuin heinänteko! Lokakuun räntäsateessa haarukalla ja veitsellä.

Sitten sain hieman nukuttua ennen tositoimia. En tiedä kuinka moni eri ihminen ehti synnytysosastolla tekemään minulle sisätutkimusta. Karkea arvio on kymmenisen. Erään sisätutkimuksen aikana hymyileväinen kätilö katsoi suoraan silmiin ja totesi: "Ihanaa!" Hämmentävä hetki ihmisen elämässä, mutta avautumista oli vihdoin tapahtunut sen verran, että päästiin ponnistushommiin.

Ennen synnytystä ajattelin, ettei synnytys varmaan ole yhtä tiukempaa salitreeniä kummallisempi koettelemus. Miten väärässä olinkaan. Salitreenin sijaan vertaisin synnytystä ummetukseen ja superpökäleeseen. Tekniikka on molemmissa jokseenkin sama. Vauvan saavuttua maailmaan kätilö tokaisikin ääni täynnä rakkautta, yksisarvisia ja hattaraa: "Oi! Sieltä tuli pieni kakka!" En ole edelleenkään varma kumpaa hän tarkoitti, minua vai vauvaa.

Ponnistelin minkä pystyin. Ähisin, puhisin ja väänsin sairaalasängyn reunoja. Mies pysytteli murtumia vältelläkseen turvallisen välimatkan päässä. Kätilöt tsemppasivat kuin mainoksessa aikoinaan: "Hyvähyvähyvä!"

"Hienosti ponnistettu, silmät ja nenä näkyvät jo." Pohdin näkyä mielessäni ja verkkokalvoilleni piirtyi kuva  kurkkaavasta vauvasta. Ajattelin, että jos minulla ei ole kivaa, niin ei muuten ole vauvallakaan. Eiköhän tämä ollu tässä. Vedin pari kertaa henkeä ja päätin, että nyt muuten ponnistetaan tosissaan.

Parin karjaisun ja yhden työnnön jälkeen eteeni nostettiin vauva. Kolme ensimmäistä ajatustani olivat: 1. Iih! Se on tyttö! 2. Sillä on muuten maailmankaikkeuden söpöin pylly! 3. Miksi ihmeessä jollain on useampi lapsi?

Ai niin. Se juoksumatka. 1500m hyvällä loppukirillä.